Sukukirja

Sukukirjamme "Määttästen suvusta ennen evakkoaikaa"

Sukukirjamme julkistettiin sukukokouksessa 7.5.2006. Noin 450 sukuumme kuuluvaa on jo saanut kirjansa ennakkotilauksiin perustuen ja julkistamisen jälkeen on jälkimyynti ollut noin 190. Kirjasta syntyi upea 368-sivuinen teos, sivukoko A4. Se antaa kattavan yleiskuvan sukumme ja kotiseutujemme historiasta ja siinä on myös kymmeniä värikarttoja kotiseuduistamme. 

Kirjaa on edelleen saatavilla jälkimyynnissä. Perushinta on nyt 30 € + toimituskulut. Sukukirjan aiemmin ostanut saa lisäkappaleita nyt jälkeläisilleen hintaan 25 €, kun kertaostoksen määrä on vähintään 3 kpl. Kaikki hallituksen jäsenet ottavat tilauksia vastaan. Kirjat on keskitetty pariin varastoon (Salo, Tampere) ja toimitus tapahtuu lähinnä postitse.

Sukukirjamme sopii myös lahjaksi sukulaisillesi tai muille entisten kotiseutujemme karjalaisille. 

Määttästen sukukirjan täydennysosa 1

Sukukokouksessa 22.5.2010 julkistettu 56-sivuinen täydennysosa on pääasiassa lisäyksiä sukutietoon, mutta siinä on myös pari sivua pikku virheiden korjailua.

Sukutauluja on on jatkettu vuoteen 1934 ja kaikkiin tauluihin on sisällytetty kaikki lapsitiedot. Uusia nimiä on tullut noin 500, etupäässä vuosien 1930-1970 välillä syntyneitä. Kirjoistamme löytyvät esivanhemmat ovat nyt oleellisesti "lähempänä" varsinkin sukumme nuoria jäseniä. 

Y-DNA-tutkimuksin (ja soveltamalla omia uusia tietojamme genetiikan yleistiedostoihin) olemme saaneet varsin selkeän kuvan isälinjojemme kehityksestä viime vuosituhansien aikana. Myös kysymykset sukumme läheisyydestä muutamiin muihin sukuihin ovat oleellisesti selkiintyneet.

Entiset ja tulevat sukukirjamme ostajat saavat tämän täydennysosan ilmaisena päivityksenä.

 

Otteita sukukirjastamme

Hallituksen kokouksessa 12.10.2019 päätettiin julkaista kuukausittain kappaleita sukukirjastamme tässä palstalla.

 

Lokakuu 2019:

Karjalainen luonne (sivu 36)

Karjalaisten luonteenpiirteitä on arvioitu ensimmäisen kerran merkittävästi Elias Lönnrotin 1840 ilmestyneen Kantelettaren runoissa. Jo sitä ennen ja myös sen jälkeen monet Karjalassa työtehtävissä olleet virkamiehet, tutkijat ja kirjailijat toivat esille omat luonnehdintansa heistä.Erityisen kriittisen arvostelun kohteeksi karjalaiset joutuivat tullessaan evakoiksi läntiseen Suomeen. Tuolloin jo tilanne sinänsä oli karjalaisten kannalta epäedullinen; he olivat vieraaksi koettua idän kansaa, jonka kanssa oli jaettava läntisen asujaimiston jo vuosisatojen ajan omiksi kokemia maita ja mantuja.

Yhteistä näissä arvosteluissa oli karjalaisen luonteen perusmelankolisuus; niin kantelettaren laulajat kuin sotien jälkeiset evakotkin kaihoavat entisiä aikoja ja rajoille rauhaa. Mielestäni ”Karjalan kunnailla” laulun tekstissä on löydetty tälle kaiholle varsin sopivat sanat. Ei ihme, että se on ollut ilmestymisvuodestaan 1913 lähtien yksi karjalaisten suosituimmista lauluista.

Yksittäisten viranhaltijoiden ja matkailijoiden arvostelut ovat aikaväliltä 1721-1900. Arvioinnin kohteena olivat useimmiten miehet ja arvioinnit olivat pääsääntöisesti hyvinkin kriittisiä ja yleisluonteeltaan negatiivisia. ”Talonpojat olivat muun Suomen talonpoikiin verrattuna tietämättömiä, raakoja, tuhlaavaisempia ja epäluuloisempia sekä taipuvaisia kaupankäyntiin, petkutukseen ja vilppiin. Toisaalta he olivat sävyisämpiä ja hiljaisempia.”

Kansan alennustilaan nähtiin syiksi monet rajaseudun erityisvitsaukset; usein koettu sotatantereeksijoutuminen, vihollisen rajaseuduille tekemät ryöstöretket, lahjoitusmaaolot ja yleensä olojen kehittämättömyys Venäjän vallan alaisuudessa. Sekin huomio tehtiin, että paikoitellen talot olivat jopa parempia kuin muualla Suomessa ja talonpojat kilpailivat sivistyksessä heidän kanssaan.

Myös ajankohta vaikutti arvioinnin luonteeseen. Erityisesti tätä arviointia tehtiin Vanhan Suomen liittämisen aikoihin ja sen jälkeen. Tämä on ymmärrettävää, koska koettiin, että alueen liittäminen toi tiettyjä velvoitteita muulle Suomelle. Tuolloin todettiinkin, että karjalaisista voitiin sanoa vaikka mitä, jos se tapahtui kehittävän kriittisessä hengessä.

Hyväntahtoisin arviointi on luettavissa Sakari Topeliuksen Maamme-kirjassa, joka ilmestyi 1875.
”Karjalainen on vilkkaampi ja iloluontoisempi, jonkin verran koreilunhaluinen, kerskuva toisinaan ja hyvin taipuvainen kauppaan, jossa usein sattuu kepposia. Muuten hän on rehellinen ja harvoin ryhtyy todellisiin varkauksiin ja rikoksiin.”

Myöhemmin kävi ilmi, että Topelius oli lainannut määritelmänsä lääkäri C.D. Haartmanin heimokohtaisia luonteenominaisuuksia käsittelevästä kirjoituksesta.

Karjalaiset naiset tuntuvat erottuvan heimoominaisuuksiltaan muista ilon, ahkeruuden, sinnikkyyden ja ennen kaikkea vieraanvaraisuuden ansiosta. Kaikki eivät nähneet näitä ominaisuuksia pelkästään hyvinä. Iloisuus tulkittin usein ”ei huolta huomisesta” piirteeksi tai tyhjän naurajaksi sekä vieraanvaraisuus tuhlaavaisuudeksi ja syömäköyhyydeksi. Se on totta, että iloisuus ei aina tullut sydämestä. ”Ilone sitä olla pittää, vaik syvän märkänis.” Kaikkia elämän kolhuja ei aina haluttu näyttää päälle päin.

Iloisuus on yhteistä niin miehille kuin naisillekin. Hyvä osoitus tästä on se, että jälkipolville on jäänyt tiedot ja tarinat elämäniloisesta Viipurista. Tässä on kiintoisa vastakohtaisuus aikaisemmin mainittuun melankolisuuteen.

Sinnikkyyttä karjalaiset perheenäidit olivat oppineet, voi sanoa puolipakosta. Kun miehet olivat varhaisempina vuosisatoina usein sotaretkillä ja rajakahinoissa, myöhemmin rahdinajossa ja kauppamatkoilla, oli naisten tultava toimeen kaikissa kotiaskareissa. Karjalainen nainen tottui tekemään ja osaamaan myös miesten töitä. Evakkona näitä taitoja ihmeteltiin usein läntisessä Suomessa. Taidot toivat mukanaan itsevarmuutta ja selviämisen tahtoa.

Lapselliseksi ovat monet Karjalan kävijät karjalaisen luonteen kuvanneet, niin myös O.A. Forsström-Hainari kirjoittaessaan:
”Hän on leikkisä ja avomielinen, herkkä havaitsemaan ja älykäs ymmärtämään. Mutta hetken lapsi hän on ja ajattelematon. Hän avaa helposti sydämensä. Liiankin helposti.”

Niin miesten kuin myös naisten kohdalla arviointeja on laidasta laitaan. Karelianismin huippukaudella 1890-luvulla kuvaukset karjalaisista muuttuvat entistä myönteisemmiksi. Vuosisatojen vaihtuessa ja sortotoimenpiteiden lisääntyessä Karjalaa alettiin pitää Suomen etuvartiona, jota piti vahvistaa kaikin tavoin.

Suomen itsenäistyttyä venäläistyminen ei ollut enää uhka Karjalassa. Usko henkiseen ja taloudelliseen nousuun oli luja niin Kannaksella kuin Laatokan Karjalassakin. Sen vakuutena oli karjalaiselle luonteelle ominainen tulevaisuuteen katsominen ja yrittämisen ilo.
”Ennen talvisodan puhkeamista ei Karjala kokonaisuutena ollut muusta Suomesta sen paremmin sivistyksellisesti kuin taloudellisestikaan jäljessä. Päinvastoin näytti siltä, että juuri se valppaus, jota tämän maakunnan asukkaitten oli rajan läheisyyden vuoksi osoitettava, yhdessä karjalaisen luonteen synnynnäisten ominaisuuksien kanssa ylläpiti Karjalassa sellaista reippaan toiminnan henkeä, joka ei ainoastaan kestänyt vertailua muitten maakuntien kanssa, vaan useissakohdin meni niiden ohikin.”
Näin kirjoitti Niilo Yrjölä 1 960 ilmestyneessäKarjalan Liiton historiikissa.
./..

./..